…No ei sentään käärme vaan ankerias, jonka ulkonäkönsä puolesta voisi kyllä helposti luokitella matelijaksi.
Emme suinkaan olleet itse tätä kummaa otusta pyydystäneet, vaan sukulaismies oli saanut sen sivusaaliina aivan muita kaloja pyytäessään. Hän ei kuitenkaan halunnut sitä missään tapauksessa syödä, joten sen sijaan ystävällisesti soitteli meille ja kyseli josko maistuisi. Ilman muuta otimme ilomielin lahjoituksen vastaan. Toisten roska on meidän herkku, kuten sanotaan – ja ankerias kyllä taitaa olla sivusaalista sieltä ihan maukkaimmasta päästä, jos nyt ei ulkomuotonsa takia kaikille maistukaan.
Ankerias on perin kiehtova ja eriskummallinen otus, jonka elämästä tiedetään ilmeisesti edelleen aika vähän, mutta se mitä tiedetään on hyvin hämmästyttävää (ja hämmentävää). Ankerias kutee ainoastaan kaukaisella Sargassomerellä ja vaeltaessaan määrätietoisesti kohti kutukohteitaan se pystyy liikkumaan pitkähköjäkin matkoja kuivalla maalla.
Sargassomereltä palaavat ankeriaat eivät kuitenkaan osaa kiertää jokiamme vartioivia patoja ja voimalaitoksia noustakseen niitä pitkin sisämaahan, ja niinpä ankeriaan luonnonkanta on valitettavasti Suomen sisävesistä lähes täysin kadonnut. Tästä syystä se on päätynyt myös WWF:n punaiselle listalle. Kannat ovat vähentyneet myös muualla Euroopassa ja niihin vaikuttavat ilmeisesti jokien patoamisen ja liikakalastuksen lisäksi myös esimerkiksi merivirtojen muutokset. (Lisätietoa: RKTL)
Näin ollen tämä kala on syystäkin harvinainen vieras meidän ruokapöydässämme. Olimme tätä ennen maistaneet ankeriasta yhteensä vain kolme kertaa ja silloinkin muiden kokkailemana. Siksi ankeriaan parhaasta valmistustavasta ei meillä ollut kokemusta saati näkemystä. Emme kuitenkaan jääneet vatvomaan vaihtoehtoja vaan päätimme tavoillemme uskollisina mennä siitä mistä aita on matalin ja tie turvallisin: ankerias aseteltiin kauniille kerälle (sähkö)savustuspönttöön ja sieltä tarjolle mustan leivän ja sitruunaisen jogurttikastikkeen kera.
Me kumpainenkin muistelimme ankeriaan olleen edellisillä maisteluilla niin rasvaista, että se on alkanut muutaman suupalan jälkeen suorastaan ellottaa. Tällä kertaa ongelmaa ei ehtinyt pienehkön ankeriaan kanssa tulla vastaan, vaan päin vastoin viimeisistä suupaloista tuli pienimuotoinen taistelu ruokapöydässä eikä aterialta jäänyt muruakaan seuraavalle päivälle. (On tämä traagista kun aina loppuu ruoka kesken.)
Sähkösavustin tai savustimen käyttäjä onnistui ensimmäistä kertaa hyvin tehtävässään, sillä ankerias oli kerta kaikkiaan erinomainen ja sopivasti savunmakuinen. Tai sitten vaan ankerias on niin äärettömän hyvänmakuinen kala, että sitä ei pysty pilaamaan edes sähkösavustimella.
