Eläin- ja kasvikunnan kutsumattomat vieraat olivat taas kesän mittaan moneen otteeseen uutisaiheena. Ilmaston lämpenemisen myötä yhä useampi etelästä levittäytyvä laji pystyy talvehtimaan ja lisääntymään myös täällä pohjolan perukoilla. Tämä koskee myös kaloja, joista etenkin hopearuutanaa ja mustatäplätokkoa pidetään erityisen uhkaavina kotimaisten kalalajien kannalta.
Ekologisesti ja eettisesti kestävin ratkaisu (heti ilmastonmuutoksen pysäyttämisen jälkeen) lienee pyrkiä syömään mahdollisimman paljon vieraslajien edustajia. Valitettavasti monet levittäytyvistä lajeista ovat kuitenkin myrkyllisiä tai ainakin niin pahan makuisia, ettei niille löydy syöjiä luonnosta saati ihmisten joukosta. Esimerkiksi kasvimailla tuhoa kylvävä espanjansiruetana eli “tappajaetana” ei tiettävästi maistunut Korkeasaaren karhuille edes hunajamarinoituna.
Kalaston vieraslajit onneksi sentään sopivat niin ihmisten kuin eläinten ruoaksi siinä missä kotoperäisetkin lajit, vaikka niitä ei toistaiseksi suurissa määrin Suomessa hyödynnetäkään. Ihmekös tuo, sillä eiväthän kotimaiset särkikalatkaan ole suurinta huutoa ruokapöydässä (huolimatta Kalablogin armottomasta lobbauksesta).
Edellä mainittu vieraskalalaji hopearuutana sai joitakin viikkoja sitten ansaittua huomiota HS:n tiedesivulla. Hopearuutanan kauhistuttavat tieteiskertomusmaiset lisääntymistottumukset tekevät kyseisestä kalasta erityisen aggressiivisen levittäytyjän. Hopearuutanaa emme itse ole toistaiseksi pyydystäneet, mutta sen sijaan saimme taannoin satimeen lukuisia mustatäplätokkoja. Mustatäplätokkoa pidetään lähes yhtä aggressiivisena ja haitallisena levittäytyjänä kuin hopearuutanaa, vaikka tokko ei sentään kloonaile itseään. On vaarana, että tämä Etelä-Suomen rannikolla jo yleinen vieraslaji pääsee leviämään myös sisävesiin.
Mustatäplätokon yleistymisestä huolimatta siitä löytyy netistä huomattavan vähän mainintoja ruokakalana. Ehkä suomalaisilla menee tovi totutellessa uusiin tulokaslajeihin ruokavaliossa. Mustatäplätokkojen kohdalla niiden pieni koko voi entisestään vähentää niiden kiinnostavuutta ihmisravintona. Toinen mahdollinen syy vähäiseen käyttöön saattaa olla mustatäplätokon keskimääräistä kalaa luotaantyöntävämpi ulkonäkö (anteeksi nyt vain). Omiin silmiini se ei näytä edes kalalta vaan joltain limaiselta vesiliskomaiselta otukselta suoraan kivikaudelta. Eipä sillä, eivät kotimaiset alkuperäistokot sen häävimmältä näytä. Mutta ulkonäköään ei meistä kukaan ole päässyt valitsemaan, joten jätettäköön sättimiset sikseen.
Varsinaisia tokkoruokaohjeita en oikein löytänyt muualta kuin (ehkä hiukan yllättäen) tästä Ilta-Sanomien jutusta vuodelta 2014, jossa mustatäplätokko esiteltiin päivän kalana. Jutussa mainittiin mustatäplätokon muistuttavan maultaan ahventa, joskaan toimittaja ei ollut itse tehnyt makuvertailua vaan vetosi kuulopuheisiin. Internetin äärettömässä tietopaljoudessa tällainen vaitonaisuus herättää väistämättä epäilyksiä, joten suhtauduimme tokkojen ominaisuuksiin ruokakalana hiukan epäluuloisesti.
Savustetut tokot eivät toden totta näyttäneet sen houkuttelevammilta kuin vastapyydetytkään, oikeastaan vaikutelma oli aika hurjanlainen. Rohkeasti kuitenkin kävimme maistelemaan ja sisältä paljastuikin todella maukasta lihaa. Ahventa kala ei muistuttanut muuten kuin väriltään. Mustatäplätokko vaikutti ahventa huomattavasti rasvaisemmalta kalalta eikä se ollut moksiskaan hiukan venähtäneestä savustusajasta vaan oli säilyttänyt mehevyytensä. Ainoa miinus oli kalojen pieni koko: niistä irtosi vain vähän syötävää.
Kaiken kaikkiaan kokemus oli hyvin positiivinen. Jos ja kun mustatäplätokkoja saa saaliiksi, kannattaa ehdottomasti kokeilla niiden savustamista. Varmasti tokot sopivat myös muuhun ruoanlaittoon, mutta ihan pienten tokkojen fileoiminen ei ehkä kuitenkaan maksa vaivaa. Koekalastusten yhteydessä saamistamme lukuisista mustatäplätokoista suurimmat painoivat reilusti toista sataa grammaa, joten kyllä kookkaitakin yksilöitä löytyy.
