Grillasimme takapihalla kuhaa jokunen viikko sitten, kun kesä oli ihan vasta aluillaan ja meidän köökin ikkunan edessä kasvava omenapuu oli vielä kukassa. Sen koommin ei grillausta sitten ollakaan harrastettu.
Kun on tuoretta kalaa, grilli kuumana ja ilta-aurinkokin hymyilee kannustavasti niin aterialta on lupa odottaa paljon. Tai no niinhän sitä ainakin luulisi, mutta ei.
Nyt kun karvaan pettymyksen jälkeen olemme päässeet taas kutakuinkin jaloillemme, on ehkä hyvä hetki palata grillikuhan täydelliseen epäonnistumiseen johtaneeseen tapahtumasarjaan, mennä itseensä ja pohtia miksi siinä nyt näin kävi.
Kaikki alkoi eräästä epätavallisen lämpimästä toukokuisesta päivästä, juuri sellaisesta, joka iltaan kääntyessään saa Vanhankaupunginkosken kuhat parveilemaan loppuliu’ulla särki- ja salakkaparvien innoittamina. Tällaisina päivinä mieleni vetää koskelle enkä tuona päivänä kyennyt pidättämään poltetta, vaan kävin iltapäivästä ostamassa koskiluvan, vaikka oli ollut jo pitkä päivä merellä takana.
Kalastus alkoi samalla tavalla kuin niin monta kertaa aiemminkin. Saavuin koskelle aivan liian myöhään illalla ehtiäkseni käydä koko koskialueen läpi ennen syönnöshetkeä, mutta liian aikaisin suunnatakseni heti kuhien pariin. Niinpä perinteeksi muodostuneeseen tapaan kalastelin Koskenrannasta alaspäin taimenta reilun tunnin ajan. Tälläkin kertaa (tänäkin vuonna) taimenet tosin jäivät puuttumaan, ja ainoat perhoa purreet kalat olivat kovasti kiihtyneitä vimpoja ja yksi pulskahko ahven.
Hämärän laskeuduttua oli vihdoin aika siirtyä loppuliu’ulle, Kuninkaankartanonsaaren puoleiselle rannalle. Ensimmäiset kalat olivat ehtineet jo alkaa molskia koskessa ja suvannossa. Perhokseni valitsin kookkaan, peräti 15 senttimetrisen tinselin, jota aloin heittää poikkivirtaan. Yleensä olen menestyksekkäästi käyttänyt huomattavasti pienempiä tinseleitä, mutta halusin kokeilla, josko keskikoko paranisi perhon kokoa kasvattaessa.
Valinta osoittautui oikeaksi, sillä piakkoin sain saaliiksi melkoisen roikaleen, tasan 60 senttisen kuhan. Kalantulo ei kuitenkaan ollut tavanomaista juhlaa, sillä vaikka kuhan melskasivat pitkin loppuliukua, ei perhoni sanottavasti niitä houkuttanut, enkä saanut tuon ensimmäisen kuhan lisäksi kuin yhden tärpin. Kun malttamattomana vihdoin vaihdoin pienempään perhoon, alkoi myös tapahtua kuhien tarratessa pyyntöön. Harmittavasti kalojen keskikoko vaihtui samalla vaatimattomaksi, ja jo mittakalat olivat tiukassa. Jossain välissä sain pienokaisten joukosta ruokakalaksi sopivasti kelpaavan vajaa 50 cm kuhan, johon oli hyvä lopettaa jo kello yhteen venynyt kalastustuokio.
Varsinaisesti edellä kerrottu tarina ei liity millään lailla ruoanlaiton epäonnistumiseen. Kuitenkin olin kalareissun jälkeen niin uupunut seuraavana päivänä, etten jaksanut kuhaa ruoaksi valmistaa. Tuon päivän aikana päässäni muhi ajatus kalan grillaamisesta kokonaisena. En ollut tuollaista aiemmin kokeillutkaan eikä mieleeni tullut esimerkiksi ajatusta, että voisin ennen kokeilua ottaa asiasta selvää, ehei.
Grillaus oli helppo siirtää seuraavalle päivälle, koska tietenkin kala piti marinoida ensin. Marinadiin tuli persiljasilppua, valkosipulia, oliiviöljyä, sitruunamehua, suolaa, pippuria, chiliä yms. Viilsin perattuun, suomustamattomaan kalaan useita pystyviiltoja ja kaadoin kalaan marinadin ja annoin maustua vuorokauden jääkaapissa pari kertaa kalaa käännellen.

Epäonni alkoi oikeastaan vasta tästä. Kala piti grillata, joten laitoin kaasugrillin päälle ja kalan lepäämään grillin paistolevylle, johon sivelin öljyä. Alkutaipaleelta lähtien mikään ei tahtonut onnistua. Grillatessa melkein mitä tahansa grillistä nousee mitä herkullisimpia tuoksuja, joista herahtaa vesi kielelle. Toisin oli kuhan laita. Aina kun avasin grillin kannen ja katsoin epätoivoisin silmin kuhan valmistumista, uhosi sieltä irvokas kärähtäneen kalan haju, jota ei voi verrata normaalin grillauksen sulotuoksuihin.
Paitsi että kala paloi, se ei myöskään kypsynyt. Väänsin lämpötilan kuitenkin alimmalle tasolle, koska raaka kala voi vielä kypsyä, mutta palaneelle kalalle ei voi enää mitään. Lisäilin öljyä ja koitin käänneellä kalaa, jottei se ehtisi palaa aivan karrelle. Kalan(pinnan) kypsyessä ja minun kalaa käännellessä yhä enemmän palanutta nahkaa ja eviä alkoi jäädä kiinni paistolevylle.
Ajattelin, ettei tästä tule mitään. Koska kala oli vielä jokseenkin kalan muotoinen, päätin siirtää sen halsteriin. Samaista halsteria minulle oli tarjottu jo aikaisemmin, mutta totesin ettei kala mahdu sinne kokonaisena eikä halsteria saa kunnolla kiinni. No, tällä ei enää ollut niin väliä, joten tungin kalan puoliväkisin halsteriin ja sain vielä pingoitettua halsterin kiinni, vaikka kuhan rakenne ei tästä selvästikään tykännyt.
Jatkoin grillausta, joka venyi ja venyi. Joka kerta halsteria kääntäessäni pieni osa kuhasta hupeni uupumatta hohkavaan paistolevyyn, joten palaneen kalan käry oli koko ajan läsnä, vaikka kalan kypsymisestä ei näkynyt rohkaisevia merkkejä.
Noin tunti aikataulusta myöhässä tuomitsin kuhan vihdoin valmiiksi, ja otin sen pois grillistä. Halsteri oli sopivasti juuri silloin väärin päin grillissä, ja jostain syystä pingottunut halsterinsulkija ponnahti auki juuri sillä hetkellä, kun nostin halsterin pois grillistä. Kuha mätkähti pihamaan hiekkapolulle ja levisi useisiin osiin. Sillä hetkellä jonkin verran harmitti, joten valitettavasti tästä hetkestä ei ole kuvallista todistusaineistoa. Koitin riipiä kalasta talteen edes pieniä paloja maisteltavaksi ja näiden riekaleiden kanssa saavuin keittiöön, jossa minua oli jo odotettu.
Komeasta, noin kilon kuhasta oli jäljellä kärynneiden ja hiekalle levinneiden osien jäljiltä enää murto-osa, eikä tässä tapauksessa laatukaan korvannut määrää. Kala oli täysin mautonta ja täynnä kiviä.
Pettynyt, erittäin pettynyt.

Aina ei suju 😀 Muuten kuha on mielestäni kalakaupassa täysin yliarvostettu kala suhteessa muihin kaloihin: onko muka kuha kaksi tai kolmekin kertaa kalliimpana moninverroin parempaa kuin hauki tai ahven? Ei kyllä ole, minusta ainakaan. Ja tämä: Viime talven verkkokalastuksesta kun vietiin kalaa yhdelle vanhemmalle rouvalle, joka oli kalaa kysellyt, oletin (väärin), että ne kuhafileet toivottuja ja juuri kuhafileitä sitten vietiinkin vanhan rouvan talolle. No, nyt on tullut ilmi jälkikäteen, että siellä olisi toivottu erikoisesti perattua kokonaista haukea keittokalaksi, mutta ei vaan viitsitty pyytää, kun kerran niitä kuhafileitä heti kärkeen tyrkytettiin..